Senhän piti olla melkein mahdotonta?

Minulla piti olla jouluna pieni vauva sylissä?

Kaiken piti mennä hyvin.

Mutta ei mennyt. Olin saanut toisen keskenmenon. Olin nyt niitä naisia.
Äiti ja kumppani sanoivat, että kaikki saattaa olla vielä hyvin. Minä tiesin heti, ettei kohdussa ole mitään elävää. En odottanut edes ihmettä. Matkalla päivystykseen ajattelin vain, että minussa on oltava joku vika. Kaksi ei voi olla sattumaa. Kaksi on jo merkki jostain. Näin paskaa tuuria ei voi olla.
Ultrassa ei näkynyt taaskaan oikein mitään. Jotain epämääräistä. Hcg oli 78. Lääkäri oli empaattinen ja ihana. Hän lohdutti, että olen tullut raskaaksi ja tulen helposti raskaaksi (miksi 4-5 kuukauden kärvistely ei muuten tunnu miltään helposti raskaaksi tulemiselta?), mutta eipä tuo kauheasti lohduta, jos tyyppi ei pysy matkassa 2-3 viikkoa kauempaa.

”Se on ihan hirveää, mutta alkuraskauden keskenmenot ovat hyvin yleisiä ja teille on kenties käynyt vain todella huono tuuri. Missään ei välttämättä siltikään ole mitään vikaa.”
Tiesitkö, että Suomessa on julkisella puolella kärsittävä kolme keskenmenoa ennen kuin pääsee tutkimuksiin? Se kuulostaa samalta kuin kaikille potilaille sanottaisiin, että ensin sinun tulee kärsiä x määrä päiviä ja sitten aloitetaan hoito!
Muualla Euroopassakin tutkimukset suositellaan aloitettaviksi jo kahden keskenmenon jälkeen, koska tilastollisesti todennäköisyys kolmannelle keskenmenolle on noussut. Yleensä kaksi keskenmenoa on jo merkki jostain, vaikka ei aina vakavasta, mutta jostain silti.

En tunne ketään plussauksen jälkeen keskenmenon saanutta. En ketään. Sen sijaan tunnen ihmisiä, jotka kahden viivan jälkeen voisivat kertoa koko maailmalle ja ilouutinen päätyy suloiseen vauvaan 9 kuukauden päästä.
Jos keskenmenot alkuraskaudessa ovat niin yleisiä, niin missä ne kaikki ihmiset ovat? Netin keskustelupalstoilla vain. Ehkä heitä ei sitten ole olemassa oikeassa elämässä?
Hyvä on, kuulostan katkeralta ja tiedän, että jokaisella voi olla omat vaikeutensa esimerkiksi raskaaksi tulemiselle. Silti nekin ihmiset, jotka vihdoin ja viimein saavat sen plussan, ovat ja pysyvät raskaana.

Ja minulle kävi tämä kaksi kertaa.

Päätin lopettaa yrittämisen. Päätin, etten tee ollenkaan lasta, en yritä, en haaveile enkä enää pety. Kysyin kumppanin ajatuksia jatkolle. ”Miksi edes yrittää”, hän sanoi maatessamme sängyssä unta odottaen, nenä kaulaani vasten. Tiesin heti, mitä hän tarkoitti. Tiesin heti siihen ladatut tuntemukset ja ajatukset ja sen katkeruuden – oi, se katkeruus. Epäreiluus, vittuuntuneisuus, suuttumus, katkeruus. Missä on suru? Olin vain vihainen. Ja olen.

Vuoto on lakannut, sitä kesti vain 4 päivää, joista viimeisellä vuodon väri oli hyvin vaaleaa ja vähäistä. Alavatsalla tuntuu pieniä, hentoisia kramppeja vieläkin. Mietin, oliko tämäkin tuulimuna, koska pääsin näin vähällä. Onko se sittenkin paskaa tuuria? Ei, kyllä minussa on oltava joku vika, kun näin käy. Vai oliko se sittenkin paskaa tuuria? Ehkä se oli vain paskaa tuuria. Tai joku vika, minä saan vain kromosomihäiriöisiä alkioita aikaan.

Vessanpöntössä on isoja mustia mönttejä ja verta.
Söin reissun alussa tartaria ennen plussaamista. Se johtuu varmaan siitä.
Vessanpönttöön holahti sikiöpussi tai joku mikä lie riekale mustien krämmäleiden kera.
Oliko ne salaatit niin huolellisesti pestyjä sittenkään, joita en jaksanut niin kunnolla huuhdella. Siitä se varmaan johtuu.
Pitää ottaa Buranaa, 1000 mg Panadolia ei auta kipuun.
En tiennyt mitä se mössö oli siellä lounaalla sen salaatin rinnalla. Se oli pehmeää juustoa varmasti. Sain toksoplasmoosin. Siitä se varmaan johtuu.


Tai jos se sittenkin on vain paskaa tuuria? Ehkä minussa ei ole mitään vikaa.



Olen vanha ja läski, siitä se johtuu.

Minun ei pitänyt edes tehdä lapsia – ehkä. Edellisessä suhteessani mies oli väärä, mutta mielipiteeni oli silti hyvin vahva. En välttämättä halua lapsia. En ole koskaan sulkenut sitä vaihtoehtoa pois, mutta vapaaehtoinen lapsettomuus oli vielä 30-vuotiaana minulla yksi vaihtoehto. Lisäksi pidin synnytystä niin pelottavana ja mahdottomana ajatuksena kestää, että se nousi melkein päällimmäiseksi syyksi sanoa raskaudelle ei.

Olen aina pitänyt lapsista, olen ymmärtänyt lapsia ja lapset pitävät minusta usein siitä syystä. En vain nähnyt itseäni kääntelemässä taittorattaita autoon, joka on ennestään täynnä vauvojen tavaroita ja vaippapusseja. En kuitenkaan koskaan sanonut ”ei koskaan”.

Kun rakastuu oikeaan ihmiseen ja menee naimisiin, voi ajatus muuttua hyvinkin pian. Menin naimisiin parhaan ystäväni kanssa. Koemme olevamme toisillemme sielunkumppaneita, ystäviä, rakastavaisia. Ajatus siitä, että olisimme perhe ja meillä olisi jotain suurta, joka olisi puolet häntä ja puolet minua, oli kutkuttava ja ihana ajatus. Päätös jättää ehkäisy pois ja antaa lapsen tulla jos se olisi tullakseen, oli helppo.
Emme kytänneet ovulaatiota ja jälkikäteen laskettuna emme osuneet kertaakaan ovulaatioaikaan vuoden 2017 lopulla.
Vuoden 2017 lopussa latasin Flo-sovelluksen, jolla aloin seurata kuukautiskiertoani ja ovulaatiota. Sovelluksen avulla aloimme ajoittaa seksin harrastamisen tarkemmin ovulaation lieppeille ja vain neljän kierron jälkeen tulin raskaaksi ja plussasin kesäkuun lopussa.

Raskauduin siis verrattain nopeasti, joka oli odotettavissakin; kiertoni on 28-29 päivää, luteaalivaihe melkein täsmälleen 14 vuorokautta. Kuukautiseni ovat lähes kivuttomat, kohtuni oli ensimmäisen gynekologikäynnin mukaan ”kuin oppikirjasta”. Se ei ollut edes kallistunut mihinkään suuntaan. Ovulaatio tulee kehon tuntemuksista ja ”limoista” päätellen joka kuukausi. Kaiken piti olla hyvin.

Odotin, että säikähtäisin raskautta. Ehkä katuisin päätöstä. Odotin, että pelkäisin 9 kuukauden päästä tulevaa synnytystä kuin ruttoa, mutta olin väärässä. Olin onnellinen. Ajatus synnytyksestä tuntui luonnolliselta huolista ja ajatuksista huolimatta. Tiesin, että selviäisin siitä. Latasin Preglife-sovelluksen ja seurasin tiiviisti alkion kasvua.
Kannoin sisälläni kliseisesti salaisuutta; minun teki mieli kertoa kaikille ja samalla pitää salaisuus vain itselläni. Ystäväni osti minulle Bolakorun; pieni hopeinen pallo, jonka sisällä helisi kulkunen. Kannoin sitä salaa paitani sisällä ja ajattelin sen suojelevan minua ja tulevaa lastani.

Suunnittelimme kumppanin kanssa tulevaisuutta, kodin sisustusta, muuttoa isompaan asuntoon, mihin laittaisimme kehdon, milloin mies pitää isyysloman, milloin kerromme asiasta laajemmin.
Tiesimme, että alkuraskauden keskenmenot ovat yleisiä, mutta emme varsinaisesti pelänneet sitä. Hykertelimme tulevaisuudelle, odotimme maaliskuuta innoissamme. Tilasin neuvolan ja keskustelin ruokavaliosta ja vitamiineista neuvolatädin kanssa. Olin iloinen, että alkuraskauteni tuntui lähes oireettomalta; rinnat olivat vain vähän arat, en ollut väsynyt enkä tuntenut pahoinvointia. En silloin vielä tiennyt sen olevan huono merkki.

En ehtinyt edes ensimmäiseen neuvolaan, kun yhtäkkiä töissä tunsin alavatsan nipistelyjen muuttuneen. Ne alkoivat muistuttaa vielä enemmän kuukautiskipuja ja niitä tuli enemmän.
Alkoi raivokas googlettelu. Raskausviikko 7 alavatsakipu. Raskausviikko 7 vatsakipu. Alkuraskaus kuukautiskivut. Alkuraskaus alavatsan kipu voimistuu. Alkuraskaus oireet. Raskausviikko 7 alavatsan voimistuneet kivut.

Muistan sen oksettavan, puristavat tunteen rinnassani ja kurkussani. Se huoli ja pelko. Googletellessa löysin helpottaviakin asioita; raskausviikolla 7 kohtu kasvaa nopeasti, joten pelottavasti voimistuneet alavatsatuikkailut voivat kuulua asiaan.
Rauhoitun niin pitkäksi aikaan, kunnes myöhään yöllä paperiin tuli kirkasta verta.

Lähdimme miehen kanssa heti aamulla päivystykseen. Olin 7.30 jo jonottamassa naistentautien osastolla. Lääkäri sanoi, että alkuraskauden verenvuodot ovat yleisiä ja hätää ei välttämättä ole. Koska kivut olivat aika lieviä, saattaa kohdusta löytyä jotain elävääkin.
Ultrauksessa ei löytynyt mitään. Ei alkion alkiota, ei ruskuaispussia. Paksu limakalvo ja ”jotain epämääräistä”. Epäilyksi tuli tuulimuna, eli alkio ei ole koskaan lähtenyt edes kehittymään munasolun sisällä.
Verikoe otettiin ja hcg oli vain 100 paikkeilla, eli keskenmeno varmistui varmaksi. Tässä vaiheessa hcg:n olisi pitänyt olla 7 650 – 229 000.

Ensimmäisenä tunteena tunsin lähinnä vitutusta. Suru ja murhe olivat toissijaisia, enkä kokenut varsinaisesti menettäneeni lasta. Ymmärsin, että alkuraskauden keskenmenot ovat yleisiä, mutta vitutti aloittaa taas alusta. Olin ärsyyntynyt ja vihainen siitä, että tämä sattui juuri meille. Lapsenteon epävarmuus ja epämääräisyys ja se, ettei tilannetta pysty mitenkään hallitsemaan, oli todella turhauttavaa. En tiennyt kuinka kauan pitäisi taas uutta raskautta yrittää, menisikö siihen kuukausi vai vuosi? Neuvolan peruminen oli ensimmäinen surullinen asia.

Lähdimme yrittämään uutta raskautta uudella tarmolla. Hyväksyimme keskenmenon osaksi elämäämme. Alkuun minua jopa inhotti ajatus siitä, että minä olen nyt ”niitä naisia”. Keskenmenon saaneita naisia. Ajatus oli jopa häpeällinen. En halunnut, että kukaan tietää lähipiiriä lukuunottamatta. En halunnut mitään keskenmenon kokeneen leimaa, joka jälkikäteen tuntuu tosi oudolta ja hassulta ajatukselta, mutta oli sillä hetkellä aivan aito tunne.

Lähdimme loppusyksystä ulkomaille, matka oli varattu jo alkuvuodesta. Silloin harmitti, koska minun piti olla jo viikolla 28 tällä reissulla. Uutta ei ollut vielä tärpännyt ja olin siitäkin ärsyyntynyt ja turhautunut. Olimme ystäviemme luona, jotka tietävät vauvantekosuunnitelmistamme ja alkuraskauden keskenmenosta. Tällä reissulla sekä Suomessa asuva läheinen ystäväni että tämä ulkomailla asuva ystäväni ilmoittivat olevansa raskaana.
Olin todella iloinen! Suomessa asuva ystäväni oli kokenut lapsenteossa haasteita, ja kolmen vuoden hoitojen ja yrittämisten jälkeen he vihdoin onnistuivat. Toivoin sydämestäni, että raskaus sujuu hyvin.
Ulkomainen ystäväni taas oli tehnyt ensimmäistä lastaan yli puoli vuotta ja oli yllättynyt, miten seuraava tärppäsikin heti ensimmäisestä kierrosta. ”It only needs that one perfect timing!”, hän sanoi osuvasti.
Toivoimme, että myös minä tulisin pian raskaaksi, koska olisi hauskaa saada ”kolmoset” kahden läheisen ystäväni kanssa. Molempien raskaus on nyt kirjoittamisen hetkellä sujunut loistavasti ja molemmat ovat yli puolenvälin.

Tammikuussa 2019 olimme jälleen ulkomailla. Kuukautiseni olisi pitänyt alkaa jo siellä. Aavistelin olevani raskaana, koska viikko ovulaatiosta alkoivat oireet. Alavatsan pieni nippailu ja arat rinnat tulivat heti alkion kiinnittymisen jälkeen. Sanoin ystävälleni, että JOS olen nyt raskaana, on alku niin vahva ja erilainen, jolloin odotan lopputuloksenkin olevan erilainen. Eli uskoin vahvasti mahdollisen raskauteni päättyvän synnytykseen.

Kun kuukautiset eivät matkoilla alkaneetkaan, kävimme ostamassa apteekista raskaustestin. Olimme menossa illalliselle ja päätin tehdä testin ennen sitä, jotta tietäisin ottaisinko ruoan kanssa viinipaketin vai en. Olin juuri käynyt ostoskeskuksessa vessassa, joten tiristin tikkuun muutaman pisaran ja vielä illalla, mutta siitä huolimatta tikkuun tuli kaksi viivaa. Tämä antoi myös uskoa siihen, että kaikki tulisi menemään hyvin; iltapissasta väkisin tiristetty ja silti positiivinen! Tämä on vahva raskaus!

Olimme uudesta plussasta iloisia, mutta emme niin riehakkaan iloisia kuin ensimmäisestä. Emme nyt suorastaan olleet sillä mielellä, että pessimisti ei pety, mutta lähestulkoon.

Alkoi päivien piina. Jokaisella vessareissulla ennen paperiin katsomista hengitin syvään, suljin silmäni ja valmistauduin näkemään verta.
Olin vähän katkera edelliselle keskenmenolle, koska se vei minulta odottamisen ilon ja vähän sen naiiviudenkin.
Joinain päivinä olin niin hermostunut, että saatoin sanoa miehelle lauseita ”pitäisi katsoa sitä pinnasängyn paikkaa tuonne makkariin – tosin mitä väliä, kesken tämäkin menee”. Olimme molemmat vähän sellaisella ”odotas vain” -mielialalla, mutta samalla ajattelin, että todennäköisyydet ovat puolellamme. On todennäköisempää saada syyskuussa vauva syliin kuin verta paperiin.

Minulla oli rinnat kipeät, nännit olivat tummat ja turvonneet. Tunsin pahoinvointia ja olin väsynyt. Olin niin onnellinen kaikista oireista. Luin iloisena, että pahoinvointi on paras merkki sille, että keskenmenoriski on pienempi. Päivä päivältä olin lähempänä voittoa.

Tuli pelkoviikko. Raskausviikko 7. Edellinen meni kesken 6+3 ja pidin sitä ensimmäisenä virstanpylväänä; sen kun ohitan, loppu menee hyvin!
Tuli 6+0. Meni 6+3. Alkoi viikko 8, olin huojentunut. 7+0 oli juhlan paikka, olin uskaltanut tilata neuvolankin. Piirtelin sydämiä kalenteriin ensimmäisen neuvolakäynnin kohdalle.
Pelko oli kuitenkin läsnä kokoajan. Kannoin Bolakorua paitani alla. Olin huolissani raskausoireiden aaltoilusta, mutta luin netistä kaiken olevan ok ja kuuluvan asiaan. Hieman ihmettelin mihin oli hävinnyt ellottava olo ja pohdin, miksen ole niin väsynyt kuin viime viikolla.

7+3 illalla alkoivat krampit. Tiesin kramppien voimistumisen olevan merkki siitä, että kohtu kasvaa voimakkaasti. Minulla oli kuitenkin jatkuvasti vahva intuitio siitä, että kaikki ei ole hyvin. Krampit olivat siedettäviä, mutta säännöllisiä. Se huoletti minua. Illalla otin rintaliivit pois ja rintani tuntuivat ihan normaaleilta. Säikähdin, tökin ja puristelin niitä. Sanoin miehelle, että kaikki ei ole hyvin. Hän lohdutti ja muistutti oireiden aaltoilusta.

7+4. Lähdin äidin kanssa lenkille, kuten käymme usein yhdessä. Halusin liikuntaa, jotta kramppaaminen vähän helpottaisi. Sanoin äidille, että tämän lenkin jälkeen alkaa verenvuoto, jos alkaa. Lenkki oli kävelyä, eli ei mitään raskasta tai repivää. Lenkin jälkeen menin vessaan ja tunsin, että jotain märkää on. Vapisevin käsin kokeilin paperilla ja hämmästyksekseni se oli läpinäkyvää ja kirkasta. Huokaisin syvään, suljin silmäni ja ajattelin, että kyllä tämä tästä sittenkin. Olin krampeista huolissani, mutta ne eivät olleet vielä niin kivuliaat, mitä keskenmenossa odotin.

Tunsin lisää holahtavan ja kokeilin paperilla uudestaan. Kirkkaanpunaista verta ja mustia riekaleita. Heitin Bolakorun seinään.