Kolme päivää edellisen postauksen kirjoittamisen jälkeen pikkuveli oli ilmeisesti kuiskannut isoveljelleen, että ”tänään mä meinaan tulla”, kun isoveli tiesi jo aamupäivällä sanoa jäävänsä yöksi isovanhemmilleen.

Lähdimme perinteiselle sunnuntaipäivälliselle vanhempieni kotiin. Syömisen jälkeen n. klo 19 tunsin mahassani NAPSAHDUKSEN. Siis ihan kirjaimellisesti tunsin *naps*. Nousin lähteäkseni vessaan, ja housuun holahti jotain. Menin pöntölle, ja sinne lirisi nestettä. Äiti ja aviomies seisovat vessan oven toisella puolella, jonne huusin ”hei mä en pissaa! Kuuletteko ton lirinän??” 😀

Mies soitti synnärille, josta saimme ohjeeksi tulla 7.30 näytille, mikäli lapsivesi on kirkasta tai punertavaa. Jos se on vihertävää, pitää heti mennä.
Tunsin harjoitussupistuksia n. 10 minuutin välein, mutta en pitänyt niitä minään. En tajunnut, että synnytys oli jo käynnissä, kun supparit olivat niin laimeita!

Tuleva isoveli jäi siis kätevästi jo yökylään, johon hän oli sovitusti menossa synnytyksen alkaessa muutenkin. Minä ja mies lähdettiin ajamaan kotiin kuulostelemaan, mitä tuleman pitää. Kello 21 jo hengittelin voimistuvien suppareiden kanssa ja lapsivettä lorahteli pieniä määriä silloin tällöin. Supistukset tulivat 2 minuutin välein. Ne olivat vielä aika heikkoja, katselin elokuvia ja pysyin läsnä. En kokenut meneväni vielä mihinkään synnytyskuplaan. Kesto oli n. 30-40 sekuntia, siksi en oikein osannut vielä lähteä sairaalaan. Kun suppareita tuli vain 2 minuutin välein edelleen klo 22 jälkeen, päätimme lähteä, ettei tarvitsisi synnyttää eteiseen. Meiltä pääsi sairaalaan n. viidessä minuutissa, joten sinällään kiire ei ollut.

Sairaalassa olin auki pari senttiä, mutta kohdunkaulan kanava oli melkein hävinnyt. Pääsin käyrille ja huomattiin, että supistukset ovat aika vahvoja. Vauva oli vielä aika ylhäällä, joten seisoin ja kävelin senkin vuoksi. Supistukset oli helpompi ottaa vastaan seisaalleen, joten se sopi minulle mainiosti.

Yhtäkkiä olinkin jo reilu 4 cm auki ja pääsimme jo saliin. Siellä sitten jumppailin kätilön mainioiden ohjeiden mukaisesti; seisoin seisomatuen kanssa, jalka vähän ylhäällä ja polvi ja jalkaterä käännettynä sivulle supistuksen aikana. Tämän pitäisi auttaa vauvaa laskeutumaan. Sitten minua neuvottiin antamaan taakse miehelle käsivarteni ja hän venytti ne itsensä harteille, tämä auttaa kipuun ja auttaa vauvaa laskeutumaan.

Lopulta olin jo ihan väsynyt 2 minuutin välein tuleviin supistuksiin, että kätilön ehdotuksesta otimme ilokaasun käyttöön. Menin kyljelleni ja sain kerrankin kunnon neuvot kaasun vetelyyn! Kaasua piti alkaa rauhallisesti hengittämään juuri ennen supistusta, muutan se ei auta! Onneksi minulla keho hieman antoi ennakkovaroitusta, niin pääsin hengittelemään ajoissa. Tällä kertaa kaasu oli ystävä ja siitä oli iso iso iiiso apu! Jaksoin intensiivisen avautumisvaiheen hienosti sen ja TENS-laitteen kanssa.

Juuri ennen ponnistusvaihetta vedin perinteisen paniikin, hädän ja tunsin suurta kipua, jollaista tunsin ensimmäisenkin synnytyksen aikana juuri ennen ponnistusvaihetta. Olin avautumassa täysin auki ihan pian ja kohta tunsinkin ponnistuksen tarvetta.
Vauva oli laskeutunut, mutta kalvot eivät olleet puhjenneet. Vauveli meinasi tulla kalvon sisällä ulos, mutta juuri ennen kuin pää syntyi, kalvot puhkesivat. Sen jälkeen ponnistaminen hieman helpottui.

Varhain aamulla 4 jälkeen hän oli sylissäni, pieni poika, rääkyvä ja harmaa rakkausmytty ♥ Rakkautta, kyyneliä, helpotusta, onnea, ihanuutta. Kaikkea näitä tunsin, kun sain hänet rinnalleni. Ajattelin heti, että poikahan näyttää ihan nimeltään!
Synnytys oli juuri toiveideni mukainen, eli rauhallinen, lääkkeetön (pl. ilokaasu) ja sujuva, turvallinen.

Kaikki oli kunnossa, poika sieltä siis kuitenkin/tietenkin tuli. Saimme perhehuoneen, jossa olimme pari yötä. Pojalta tutkittiin sokereita, jotka olivat kunnossa, ja bilirubiinia, joka vähän nousi. Hän siis syntyi 2 viikkoa ennen laskettua aikaansa rv 38 (37+5) joten bilirubiinin nousu oli aika tavallinen ilmiö. Sitä kontrolloitiin kotiinpaluun jälkeen pari kertaa, mutta lähti sitten laskuun. Hoidoksi riitti imetys ja ihokontakti, sillä bilirubiini poistuu pissan ja kakan mukana kehosta.

Hienosti vauva hoitikin oman osuutensa ja yölläkin herätti 2 tunnin välein syömään. Vauva tuntuu ihan siltä kuin hän olisi aina ollutkin perheessämme. Isoveli on ottanut roolinsa mainiosti, ja vaikka meiltä ylimääräistä huomiota kaipaakin, hän pikkuveljeään hoivaa mielellään ja juoksee tämän luokse itkun kuultuaan, että ”ei hätää, isoveli on tässä!”

Kiitos mukana olleille, jos seurasitte blogia tälläkin kertaa. Meillä on lapsiluku todennäköisesti täynnä, joten tämä blogi jää nyt internetin historiaan 🙂

Eilen alkoi rv 38. Pari yötä sitten olin jo ihan varma, että nyt sitä mennään. Kehoni alkoi reagoimaan jännitykseen jopa tärisemällä, mikä oli ihan uusi ja outo reaktio! Taidan sittenkin jännittää synnytystä aika paljon…

Harjoitussupistukset siis tuntuvat iltaisin ja öisin napakoina ja säännöllisen tuntuisina. Aamulla kuitenkin olo on taas normaali. Olin neuvolalääkärin mukaan jo sentin auki ja paikat pehmeät. Tämä on uudelleensynnyttäjälle kuulemma tyypillistä ja raskaus voi silti kestää sen 40 viikkoa.

Oikea tissi vuotaa ensimaitoa, vasen vain puristettaessa, mutta oikea sotkee jo paidan 😳 Kroppa alkaa olemaan siis jo todella valmis loppurupeamaan. Toivon, että tämä menisi kuitenkin sinne lähemmäs laskettua aikaa!

Neuvolalääkäriä ennen oli terkkarin vastaanotto, jossa puhuttiin ferritiinistä. Th sanoi, että sinun jaksamisesi vaikuttaa myös koko perheen hyvinvointiin, sinun pitää synnyttää ja imettää tässä vielä, että kyllä se pitäisi saada kuntoon, kun tablettien syöminen ei auta. Lääkäri toteaa ”vauva kyllä pärjää” (minusta viis?) ja ”nosta määrää joka toinen päivä 100 mg ja joka toinen 200 mg”. No se siitä sitten. Miksi ferritiini edes mitattiin, jos se ei kiinnosta ketään.

Mitähän muuta tässä on tapahtunut. Painoa on tullut 9 kg, edellisessä raskaudessa vain 6,5 kg. SF-mitta on pienempi kuin esikoisen kanssa näillä viikoilla, mutta kukaan ei ollut huolissaan.

Supistusten lisäksi vatsassa muuten tuntuu kipeä lihas. Ikään kuin olisin tehnyt vatsalihasliikkeitä ja unohtanut venytellä. Oikealla oleva lihas tuntuu tosi inhottavalta. Välillä se menee pois ja tulee sitten takaisin taas. Googlettelun perusteella normaalia 😀

Haluan ystävällisesti muistuttaa muita raskaana olevia seuraavista:
– Lause ”harjoitussupistuksia tulee n. 4-5 päivässä” on paskapuhetta. Niitä tulee ehkä 10-20 minuutin sisään joku 4-8.
– ”Harjoitussupistusten ei tule sattua” on myös paskapuhetta. Harjoitussupistukset voivat olla tosi napakoitakin.
– ”Harjoitussupistukset loppuvat levolla tai kun vaihdat asentoa” on suurinta paskapuhetta. Ne tulevat myös nukkuessa, levossa, liikkeessä, asentoa vaihtamalla ja ne voivat olla tosi menkkamaisen epämukavia, vaikka kuinka pyörisit ja puhisisit.

Joten, ei hätää! Sinulla on ihan normaalia tuntemuksia 😀
Muistakaa juoda paljon vettä, se helpottaa supistusten kipua. Jos sinua ummettaa tai suoli on täynnä kakkelia, voi supistusten kipu olla napakampi.

Arvanette tästä alustuksesta, että millaisia viimeiset viikot ovat olleet?

Yöt nukun edelleen tosi huonosti, ja toivon todella, että seuraavalla lääkäriajalla ferritiinin mataluuteen puututtaisiin.

Pientä pesimistäkin olen jo harrastanut. Olen pessyt tulokkaan vaatteita, asetellut niitä koittain söpösti vaatekaappiinsa. Tilattiin myös uusi autokaukalo, kun edellisessä pikkuveli olisi jo viides omistaja, niin tuossa tullee jo muovin ja muiden osien ikäkin vastaan.

Ei enää kauaa – apuva! Jos sanon, että edellinen raskaus tuntui menevän nopeasti, niin tämä se vasta menikin. Ensi keskiviikkona hän on jo täysiaikainen, eli raskausviikko 37 alkaa silloin. Sen jälkeen hän on vapaa tulemaan milloin vain. Mutta kuten sanoin esikoisellekin, sanon hänellekin, ettei kiire ole; tule, kun olet valmis, äiti kyllä jaksaa ♥

Viikolla 29 vauva kääntyi ylösalaisin – mielestäni. Siis pää alaspäin. Tunsin eräänä päivänä ihan hirvittävää paineentunnetta, ja epämiellyttävää kipua tuntui ihan pyllynreiässä (:D) asti! En huolestunut hirveästi, sillä tunsin viikolla 27-28 edellisessä raskaudessa jotain samankaltaista, josta sain ylimääräisen neuvolalääkärin käynnin. Silloin todettiin, että normaalia kohdun kasvukipuja. Kohtu ei ole kasvanut kunnolla pitkään aikaan, ja kun kasvuspurtti taas tulee, niin tulee myös outoja tuntemuksia.
Mutta koska kaikki on aina suurta mysteeriä, niin mietitytti tuo järkyttävä paineentunne, joka oli suurempi kuin viimeksi.

Sitten tunsin yhtenä iltana vauvan hikan ihan häpyluun päällä ja hänen potkunsa kohdun yläosassa. Päättelin, että pikkuveli on tehnyt kuperkeikan ja asettunut pää alaspäin! Tämän jälkeen mitään muita tuntemuksia ei ole tullut potkuista, eli tuntuvat ihan samoilla paikoilla. Onpa hän reipas kaveri! Ei tarvitse ainakaan olla huolissaan siitä, että tarjonta olisi poikkeuksellinen synnytyksen lähestyttyä. Vauva on nyt ollut pari viikkoa alassuin, joten en usko hänen sieltä enää pyörähtävän takaisin.

Viikolla 30 tuli huonoja oloja takaisin. Sekin on kiihtyneen hormonitoiminnan ansiosta. Edellisessä raskaudessa huono olo tuli rv 25 yhdeksi päiväksi, mutta nyt olo oli ja on vähän väliä kuin alkuraskaudessa. Sitä tunnetta ei kyllä ole ollut ikävä! Neuvolarutiineissa kaikki on ollut kunnossa, turvotuksia tai muita oireita ei ole, joten voin olla huoletta. Närästys tuntuu sekin joskus pahana olona, ja Gaviscon auttaa.

Neuvolassa todettiin alhaisesta ferritiinistä, että menee viitearvojen sisään (pitää olla yli 15), vaikka kaikkialla sanotaan, että raskaana sen tulisi olla vähintäänkin yli 30! No hb oli hieman noussut, mutta eipä tuo sano mitään. Olo on silti vetämätön ja levottomat jalat pitävät öisin hereillä. Olen kuitenkin aloittanut rautatabletit toukokuussa 2023, joten luulisi niiden auttavan, jos auttaisivat. Terkkari oli hänkin harmissaan ja sanoi, että kysellään lääkäriltä sitten elokuussa. Jatkan rautatablettien syömistä ja toivon parasta.

Sokerimittauksissa ei muutoksia. Olo on raudanpuutoksesta ja sen oireista huolimatta kuitenkin aika mainio. Juuri eilen iloitsin äidilleni, miten liitoskivut ovat pysyneet kurissa! Välillä vihlaisee häpyliitosta, mutta pääsen nousemaan sohvalta ja lenkkeilemään. Viimeksi näillä viikoilla olin jo aivan invalidi. Olen todella onnellinen, koska yleensä uudessa raskaudessa liitoskivut tulevat aikaisemmin ja pahempina takaisin. Mutta ei näköjään aina!

Kaveriksi tuli nälkä, yllättävä yhtäkkinen nälkä. Välipalojen lisääminen on siis tullut kuvioihin. Onneksi on ihana hedelmä- ja marja-aika, ja syön ilokseni mansikoita ja persikoita välipaloiksi! Joskus tarvitsen leipää ja mukillisen juotavaa jogurttia (Juustoportin Hyvin-sarjalta on tullut juotava, kreikkalainen jogurtti, jossa ei ole lisättyä sokeria tai makeutusaineita. Vahva suositus ko. tuotesarjalle!)

Tänään alkoi jo viikko 31. Tämä on ihan uskomatonta. Synnytys jännittää, mutta uskon pärjääväni yhtä hyvin kuin viimeksi. Supistukset kestän, mutta mietityttää lopun intensiivinen kipu ja ponnistusvaiheen onnistuminen. Vaikka synnytyksestä jäi positiivinen kuva ja voin sanoa, että se meni hyvin, on se silti sellainen perkeleen koettelemus, että ei mene ihan sunnuntaiajelusta se päivä. Ja aina mietityttää tilanteen sujuminen ja eteneminen, ja toive siitä, että vauva ja minä säilymme synnytyksestä terveinä ja hyvinvoivina. Kaikkea kun voi sattua, mutta on muistettava myös Mauno Koiviston mantra ”ellemme varmuudella tiedä kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”.

Onneksi lukijoita ei tunnu olevan tällä kertaa 😀 joten nämä tulevat lähinnä itselle muistiin. ”Onneksi” siksi, että olen todella huono nykyään saamaan WordPressiä auki ja laittamaan mitään ylös.

Kävimme rakenneultrassa rv 21, siellä kaikki oli kunnossa. Pikkutyyppi oli koko tutkimuksen ajan varpaat suussa ihan linkkuveitsiasennossa, joten mittojen ottaminen oli välillä hyvin haastavaa. Hän ei suostunut vaihtamaan asentoa, vaikka kuinka heiluttelimme mahaani tai yritin itse vaihtaa asentoa. Kaikki rakenteet pystyttiin kuitenkin käymään läpi ja reisisuun ynnä muiden mitatkin lopulta saatiin. Sukupuolesta jäi varma ehkä, kun ultraaja sanoi, että hänestä tuossa on pippelin pää. Poikatunne minulla on kyllä kokoajan ollutkin, joten tuskin tulee isoa yllätystä sitten synnytyssalissa 😀

Radi-diagnoosi ei ole aiheuttanut mitään muutoksia. Syön ja liikun kuten tähänkin mennessä, eikä mittauksissa ole heiton heittoa. Ei edes lähelle. Tunti ruoan jälkeen pitää olla alle 7.7, minulla on korkeimmillaan ollut 6.2. Mikään ruoka, hedelmä tai makea ei nosta arvoja ja aamuarvotkin ovat olleet n. 4.9-5.2 (pitää olla alle 5.5).
Mittaan edelleen 2 viikon välein kahtena päivänä. Välillä mittaan kuriositeettina jonkin huonosti syödyn tai erikoispäivän jälkeen, eikä mittauksissa siltikään ole mitään outoja. Joten en enää mieti asiaa, mittaukset sujuu rutiinilla ja elän ihan normaalisti. Kohdun SF-mitta kasvaa normaalisti omalla käyrällään. Taisi olla keskikäyrää vähän alemmalla kuten edellisessäkin raskaudessa.

Liitoskipuja on tullut vähän, eniten vihloo häpyliitos, mutta menee vielä toistaiseksi levolla ohi! Jospa säästyisin pahimmilta *sormet ristiin*. En kuitenkaan uskalla tehdä mitään matkasuunnitelmia tai muita isompia lupauksia tulevaisuuteen, koska muistan vaivaismummoiluni viimeisellä raskauskolmanneksella viime kerralta. Se kävely oli jotain niin hidasta ja tuskaista!

Edellisellä neuvolakäynnillä todettiin, että Hb on laskenut reilusti. Se oli enää 109 rautalisästä huolimatta, joten sain lähetteen labraan. Verikokeissa selvisi, että ferritiini eli rautavarasto on enää 27. Jos se on raskaana alle 30, on syytä epäillä raudanpuutetta. Sen pitäisi olla 60-80 mielellään, joten moni oire selittyi kyllä tuolla. Neuvola on parin viikon päästä, jolloin tiedän pääsenkö rautainfuusioon vai jatkanko tableteilla.

Olen syönyt rautaa toukokuusta 2023 ja alkionsiirtoa ennen labrassa Hb oli 143, ferritiiniä silloin ei tutkittu. Nyt jatkuvasta raudansyönnistä huolimatta Hb laskee ja ferritiini on olematon, joten en usko tabletin enää auttavan. Olen syönyt maitotuotteet ja kofeiinit erilleen raudasta, ja raudan lisänä on ollut C-vitamiinia, eli ohjeen mukaisesti olen ottanut.

Viimeiset 3 viikkoa olen ollut todella väsynyt, saamaton, vetämätön ja voimaton. Korvissa suhisee ja kärsin yöllä järkyttävistä levottomista jaloista. Kaikki nämä viittaisi raudanpuuteanemiaan.
En jaksa nousta lattialta, jos sinne käyn istumaan. Pitää ihan kerätä henkisiä voimia sieltä pönkemiseen, eikä syynä todellakaan ole maha tai muu raskauden normivaiva. Laitan pyykkejä istuen. En jaksa nousta portaita enkä työntää esikoisen rattaita ylämäkeen. Minulla on hengenahdistusta ihan tavallisesta olemisesta tai liikkumistesta ja leposyke on hieman korkealla. Toki osa näistä selittyy ihan raskaudellakin, mutta kyllä tuo ferritiinin näkeminen selittää monia asioita.

Se on kuulkaa toinen raskaus vähän vauhdikkaampi kuin esikoisen kanssa, kun ei meinaa saada aikaa edes blogin päivitykselle 😀

Raskausviikolla 5 alkoi jo pahoinvointi. Esikoisen kanssa muistan pahoinvoinnin tulleen ehkä viikolla 7 tai 8, voisihan sen tästä blogistakin tietysti tarkistaa. Esikoisen kanssa ne kestivät parista tunnista muutamiin kymmeniin minuutteihin, tulivat myös joskus yöllä ja ne kuitenkin menivät ohi. Tässä raskaudessa rv 5 ja 6 kärsin pahoinvoinnista koko ajan, välillä vuorokauden läpeensä. En syönyt kuin piimää ja mehujäätelöä, sain kyllä onneksi lämmintä ruokaakin syötyä, mutta muut hetket meni kaiken kylmän ja vetisen mussuttamiseen. En oksentanut kertaakaan, mutta olo oli jatkuvasti tosi merisairas.
Sitten se pahoinvointi yhtäkkiä lakkasi rv 8, kunnes tuli rv 9 takaisin. Tätä ryyditti hirveä väsymys, eikä sitä enää päiväunia otetakaan kuten ensimmäisen kanssa, kun olin yksin kotona, osittain etätöissä ja osittain lomautettuna. Se oli luksusta se!

Nyt rv 11 pahoinvointi on laantunut. Vielä saattaa tulla pieni ällötysolo, mutta menee jo ohi aika nopeasti. Väsymyskin alkaa jo hieman rauhoittua, en enää nukahtele istualleen. Keskiraskaus alkaa häämöttää, joten olotkin alkaa tasoittua jo hiljalleen.

Tänään oli labra ja vein samalla kaksi putkea pissanäytettä. Verestä tutkittiin asioita ennen niskaturvotusultraa, joka on tämän kuun lopulla. Esikoisen kanssa kaikki ultrat ja etapit tuntui vuosien odottelulta, nyt on olo että häh, nytkö jo ultra? Nytkö jo viikko 11?

Tässä raskaudessa olen rennompi, rauhallisempi. En pelkää, enkä ylianalysoi. Olen yhtä tarkka syömisien ja terveyden kanssa, mutta tuntuu hyvältä olla PELKÄÄMÄTTÄ.

Kolotuksia on jonkin verran, kohtua vihloo välillä, kun nousen. Alaselkä on kovilla. Rinnat ovat tosi arat, tosin nekin alkaa jo vähän tasoittua. Välillä tuntuu menkkamaista juilimista, mutta ei kovin pahoja. Vielä pystyy liikkumaan, toivottavasti tässä raskaudessa liitoskivut pysyisivät kurissa! Tosin turha toivo, sillä jos ne ovat ensimmäisessä olleet, niin toisessa melko varmasti tulevat ja kaiken lisäksi vielä aikaisemmin…

Tervehdys pitkästä aikaa, jos joku tänne vielä eksyy 🙂 Ilmoittauduimme pakastealkion siirtoon lokakuussa, ja marraskuussa jo jännättiin alkaako kuukautiset siten, ettei tule siirtoa juuri joulutauon päälle. Kävi niin onnekkaasti, että vuoto alkoi juuri oikeaan aikaan, ja pääsin tikuttamaan ovulaatiota. Jostain syystä ovulaatio myöhästyi ja olin jo ihan epätoivon partaalla, mutta lopulta se pirun hymynaama ilmestyi tikkuun ja pääsin ilmoittamaan siitäkin omapolulla. Oli tosi lähellä, ettei siirtopäivä osunut viikonloppuun, oli ihan päivästä kiinni, että ehdittiin joulukuun siirtoon.

Maltoinko odottaa raskaustestiä tälläkään kertaa kahta viikkoa? Oikein arvattu. Siirrosta tein RFSU:n varhain testaavalla testillä 6 päivää siirron jälkeen (!!) ja sain plussan.

Eilen alkoi RV 8 ja oli varhaisultra. Siellä saimme nähdä tikittävän sydämen ja pikkuruisen alkion juuri oikeassa paikassa ♥
Kotona tuleva isoveli, 2,5-vuotias, sai tietää. Hän kysyi voiko äidin masun avata, hän haluaisi nähdä vauvan. Selitin, että masua ei voi avata, vauva siellä kasvaa ensi kesän yli syksyyn asti. Sitten hän hellyttävästi painautui vasten ja sanoi söpöllä äänellään, että ”äitin masussa on vauva.” Kenties hieman abstrakti käsite vielä hänelle, mutta siinä hän sitten kasvaa ajatukseen kuukausien kuluessa!

Raskausviikot 5-7 olivat kurjia (vaikkakin onnellisia), mutta olin jatkuvasti nälkäinen, päänsärkyinen, huonovointinen, väsynyt ja kylmissäni. Plussauksen aikaan tuli ruskeaa tuhruvuotoa ja tapaninpäivänä täysin kirkasta, punaista verta. Silloin ajattelin, että ei onnistunut vielä tämä siirto, mutta raskaustestin viivat olivat hiton vahvat. Tiputteluvuoto loppui sitten yhtäkkiä, ja sainkin tietää, että Lugesteron kuivattaa limakalvoja, ja että kiinittymisvuoto voi jatkua vielä pitkään. Laitoin loput Luget Bepanthenin avulla, ja se ainakin tuntui vähän paremmalta eikä vuoto jatkunut. Mistä lienee tuo kirkas, punainen holahdus tuli, mutta se loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin ja pikkuinen pysyi kyydissä.

Halusin kirjoittaa tänne ylös myös tämän raskauden tuntemuksia ja oireita, sillä en olisi ilman tätä blogia ensimmäisestä raskaudesta muistanut läheskään kaikkia noita asioita. Onneksi tuli kirjoitettua ylös.

Jos eksyt blogiini, jätä kommentti! Silloin vähän tiedän, kirjoitanko itselleni vai edes pienelle yleisölle 😀

Ja täsmällisesti olikin, tasan laskettuna aikanaan. Terveisiä ihanasta vauvakuplasta, poitsu on suloinen, ihana, rakas, reipas, määrätietoinen, ensi torstaina jo viikon vanha pikkupötkylä.
Olimme sairaalassa perhehuoneessa sen kolme vuorokautta, ja lastenlääkärin tarkistuksen kautta päästiin toissapäivänä kotiin. Nyt opetellaan tutustumaan toisiimme ja harjoitellaan uutta arkea.

Synnytys oli kokemuksena voimakas ja menin luomuna, kuten olin toivonut (pl. ilokaasu, jota kokeilin). Laitan ehkä myöhemmin synnytyskertomuksen, mutta en ole ihan varma. Toisaalta ihmiset ovat kiinnostuneita niistä, mutta toisaalta en halua pelotella synnyttämään meneviä 😀 Mitään dramaattista ei käynyt, minulla vain lopussa oli niin omituinen, voimakas ja pelottava kipukokemus, että jouduin ihan purkamaan sitä kätilön kanssa. Onneksi debriefing tarjottiin automaattisesti, ja minulla sattui vielä olemaan pelkopolilla työskentelevä kätilö.

Kaikki kuitenkin oli sen arvoista, että tuossa nukkuu nyt tuollainen maailman ihanin ja kaunein olento. Poitsu painoi syntyessään vain 2936 g ja oli kuitenkin 50 cm pitkä. Lastenlääkärin mukaan hänen siroutensa on ihan normaalia ja painokin menee normaaliin skaalaan. Hän ei joutunut mihinkään sokeritarkkailuihin tai mihinkään, normaalisti lähti elo. Hän syö todella hyvin ja maito nousikin kolmantena päivänä kunnolla. Poitsun imuote on loistava, sitä kävi kehaisemassa jokainen vuorossaan oleva kätilö. Ja poitsun hiuksia! 😀 ♥ Hän syntyi sellainen pitkä pehko päässään, että ei ollut yhtään henkilökunnan jäsentä, joka ei olisi niistä jotain kommentoinut.

Olen niin täynnä onnea ja rakkautta, että eilen illalla sain järkyttävän onnenitkukohtauksen, kun katselin häntä. Siinä sitten silittelin, tuijottelin ja märisin koko sängyn ihan litimäräksi.

”En usko jumaliin, en enkeleihin
Mut kun katson sinuun, alan melkein uskoo heihin”

Kiitos kaikille lukijoille, meidän matkamme äidiksi ja isäksi päättyi onnellisesti. En ole varma blogin jatkosta, nyt kun se on saavuttanut tarkoituksenmukaisen päätepisteensä. Arki vauvan kanssa anonyymissa blogissa ei ehkä ole mielekästä lukijalle ilman kuvia ja muuta, enkä halua paljastaa keitä me ollaan.

Olen saanut paljon kivoja kommentteja, vertaistukea, tsemppejä ja kiitoksia aihepiirin käsittelystä. On ollut ihana huomata, että blogillani on ollut tarvetta muille hoitoon meneville. Ja varsinkin translokaatiohomma on ollut tärkeä, ja tänne on selkeästi löydetty googlettamalla kokemuksia siitä.

Hei vaan teille vakikommentoijille ja tänne eksyineille – KIITOS ♥