Kolme päivää edellisen postauksen kirjoittamisen jälkeen pikkuveli oli ilmeisesti kuiskannut isoveljelleen, että ”tänään mä meinaan tulla”, kun isoveli tiesi jo aamupäivällä sanoa jäävänsä yöksi isovanhemmilleen.
Lähdimme perinteiselle sunnuntaipäivälliselle vanhempieni kotiin. Syömisen jälkeen n. klo 19 tunsin mahassani NAPSAHDUKSEN. Siis ihan kirjaimellisesti tunsin *naps*. Nousin lähteäkseni vessaan, ja housuun holahti jotain. Menin pöntölle, ja sinne lirisi nestettä. Äiti ja aviomies seisovat vessan oven toisella puolella, jonne huusin ”hei mä en pissaa! Kuuletteko ton lirinän??” 😀
Mies soitti synnärille, josta saimme ohjeeksi tulla 7.30 näytille, mikäli lapsivesi on kirkasta tai punertavaa. Jos se on vihertävää, pitää heti mennä.
Tunsin harjoitussupistuksia n. 10 minuutin välein, mutta en pitänyt niitä minään. En tajunnut, että synnytys oli jo käynnissä, kun supparit olivat niin laimeita!
Tuleva isoveli jäi siis kätevästi jo yökylään, johon hän oli sovitusti menossa synnytyksen alkaessa muutenkin. Minä ja mies lähdettiin ajamaan kotiin kuulostelemaan, mitä tuleman pitää. Kello 21 jo hengittelin voimistuvien suppareiden kanssa ja lapsivettä lorahteli pieniä määriä silloin tällöin. Supistukset tulivat 2 minuutin välein. Ne olivat vielä aika heikkoja, katselin elokuvia ja pysyin läsnä. En kokenut meneväni vielä mihinkään synnytyskuplaan. Kesto oli n. 30-40 sekuntia, siksi en oikein osannut vielä lähteä sairaalaan. Kun suppareita tuli vain 2 minuutin välein edelleen klo 22 jälkeen, päätimme lähteä, ettei tarvitsisi synnyttää eteiseen. Meiltä pääsi sairaalaan n. viidessä minuutissa, joten sinällään kiire ei ollut.
Sairaalassa olin auki pari senttiä, mutta kohdunkaulan kanava oli melkein hävinnyt. Pääsin käyrille ja huomattiin, että supistukset ovat aika vahvoja. Vauva oli vielä aika ylhäällä, joten seisoin ja kävelin senkin vuoksi. Supistukset oli helpompi ottaa vastaan seisaalleen, joten se sopi minulle mainiosti.
Yhtäkkiä olinkin jo reilu 4 cm auki ja pääsimme jo saliin. Siellä sitten jumppailin kätilön mainioiden ohjeiden mukaisesti; seisoin seisomatuen kanssa, jalka vähän ylhäällä ja polvi ja jalkaterä käännettynä sivulle supistuksen aikana. Tämän pitäisi auttaa vauvaa laskeutumaan. Sitten minua neuvottiin antamaan taakse miehelle käsivarteni ja hän venytti ne itsensä harteille, tämä auttaa kipuun ja auttaa vauvaa laskeutumaan.
Lopulta olin jo ihan väsynyt 2 minuutin välein tuleviin supistuksiin, että kätilön ehdotuksesta otimme ilokaasun käyttöön. Menin kyljelleni ja sain kerrankin kunnon neuvot kaasun vetelyyn! Kaasua piti alkaa rauhallisesti hengittämään juuri ennen supistusta, muutan se ei auta! Onneksi minulla keho hieman antoi ennakkovaroitusta, niin pääsin hengittelemään ajoissa. Tällä kertaa kaasu oli ystävä ja siitä oli iso iso iiiso apu! Jaksoin intensiivisen avautumisvaiheen hienosti sen ja TENS-laitteen kanssa.
Juuri ennen ponnistusvaihetta vedin perinteisen paniikin, hädän ja tunsin suurta kipua, jollaista tunsin ensimmäisenkin synnytyksen aikana juuri ennen ponnistusvaihetta. Olin avautumassa täysin auki ihan pian ja kohta tunsinkin ponnistuksen tarvetta.
Vauva oli laskeutunut, mutta kalvot eivät olleet puhjenneet. Vauveli meinasi tulla kalvon sisällä ulos, mutta juuri ennen kuin pää syntyi, kalvot puhkesivat. Sen jälkeen ponnistaminen hieman helpottui.
Varhain aamulla 4 jälkeen hän oli sylissäni, pieni poika, rääkyvä ja harmaa rakkausmytty ♥ Rakkautta, kyyneliä, helpotusta, onnea, ihanuutta. Kaikkea näitä tunsin, kun sain hänet rinnalleni. Ajattelin heti, että poikahan näyttää ihan nimeltään!
Synnytys oli juuri toiveideni mukainen, eli rauhallinen, lääkkeetön (pl. ilokaasu) ja sujuva, turvallinen.
Kaikki oli kunnossa, poika sieltä siis kuitenkin/tietenkin tuli. Saimme perhehuoneen, jossa olimme pari yötä. Pojalta tutkittiin sokereita, jotka olivat kunnossa, ja bilirubiinia, joka vähän nousi. Hän siis syntyi 2 viikkoa ennen laskettua aikaansa rv 38 (37+5) joten bilirubiinin nousu oli aika tavallinen ilmiö. Sitä kontrolloitiin kotiinpaluun jälkeen pari kertaa, mutta lähti sitten laskuun. Hoidoksi riitti imetys ja ihokontakti, sillä bilirubiini poistuu pissan ja kakan mukana kehosta.
Hienosti vauva hoitikin oman osuutensa ja yölläkin herätti 2 tunnin välein syömään. Vauva tuntuu ihan siltä kuin hän olisi aina ollutkin perheessämme. Isoveli on ottanut roolinsa mainiosti, ja vaikka meiltä ylimääräistä huomiota kaipaakin, hän pikkuveljeään hoivaa mielellään ja juoksee tämän luokse itkun kuultuaan, että ”ei hätää, isoveli on tässä!”
Kiitos mukana olleille, jos seurasitte blogia tälläkin kertaa. Meillä on lapsiluku todennäköisesti täynnä, joten tämä blogi jää nyt internetin historiaan 🙂

